Hihhei, täällä taas. Viimeiset kuukaudet ovat olleet sellaista säätämistä, juoksemista paikasta toiseen, tehtävälistojen kirjoittamista, miettimistä mitä listalle pitikään lisätä, listojen ryttäämistä ja asioiden ylivetämistä, asioiden tekemistä, useita erilaisia tunteita laidasta laitaan: onnistumista, pettymyksiä, hampaiden kiristelyä, kiroilua, iloa, surua, harmitusta, uusia asioita ja vanhojen asioiden hyvästelyä, sekä säätöä, säätöä ja säätöä. Totesin usein kesän aikana, että jos tästä selviä hengissä ja täysijärkisenä, niin tulen selviämään kaikesta. Nyt jopa kummasti näyttää siltä, että hengissä ollaan ja hyvin menee. Ihme ja kumma. Tulipahan taas omia rajoja venytettyä ja paukutettua. Ihmiset sanovat aina vihaavansa muuttoja ja pakkaamista, mutta varsinkin muutto toiseen maahan, saati kahdelle eri mantereelle on selkeästi siellä stressitilastojen yläpäässä, ellei jo ohittanut asteikkoa. Minä muutin siis New Yorkiin. Yksin. Tuntematta kaupungista ketään. Käymättä koskaan näin lännessä, saati tässä kaupungissa. Toinen puoleni muutti eri mantereelle, joten voitte uskoa, että haastetta ja kiirettä on riittänyt.
Pääsin vihdoin, ensimmäistä kertaa tänä kesänä, rannalle viime viikonloppuna. Sanotaanko, että sitä on odotettu. Entisessä ja nykyisessä asuinpaikassani on ollut helteinen ilma jo kuukausia, eikä loppua vielä näy. Silti kesä on kulunut pahvilaatikoita täyttäen. Koputan siis puuta ja toivon, että minun ei hetkeen tarvitse muuttaa yhtään mihinkään. Paikallisten mukaan eilen Labor Daynä oli kesän viimeinen päivä ja syksy alkoi tänään. Sen kunniaksi ulkona sataa ja tuntuu tropiikilta. Säätiedotus lupaa loppuviikoksi noin 30C lämpötiloja, joten ihan en vielä syksystä puhuisi. Labor Dayn jälkeen ei myöskään ole suositeltavaa käyttää valkoista, koska se kuuluu Memorial Dayn ja Labour Dayn välissä pidettäväksi väriksi. Kysyimme viikonlopun aikana jokaiselta uudelta tutulta, että miksi Labour Dayta juhlitaan, eikä kukaan osannut vastata. Ainoa vastaus jonka saimme oli, ettei valkoista saisi enää käyttää.. Perinteikäs juhlapyhä siis.
Päätimme ystävieni kanssa lähteä road tripille jonnekin. Päivän pohtimisen jälkeen varasimme perjantaina Hamptonsin viimeisen
hotelli motellihuoneen ja lähdimme lauantaina kolmen tunnin yöunien jälkeen matkaan.
Pirteinä kuoleman väsyneinä suunnistimme maailman surkeimman navigaattorin kanssa perille. Viikonloppuun mahtui niin paljon naurua, etten muista koska olisin niin iloinnut. Upeita maisemia. Ihania kyliä. Pohtimista missä talossa asuisimme ensi kesänä ja minkä talon vuokraisimme. Entä mistä saisimme rahat siihen? Hiekkaa varpaissa, hiuksissa, kengissä, laukuissa, autossa. Hiekan ja auringon mukanaan tuomaa onnellisuutta. Merta, puita, kukkia, luontoa. Aaltojen kohinaa. Peuroja. Ihmettelyä, että miten Hamptonsin kaltainen paratiisi voi sijaita niin lähellä Manhattania, mutta silti niin kaukana. Ystäväni ilmoitti, että hänen bucket listallaan on nuotio rannalla ja perinteiset amerikkalaiset punaiset muovimukit. 30 minuuttia myöhemmin istuimme jo nuotion ympärillä uusien tuttavuuksien kanssa. Yöpymistä uusien tuttavuuksien luona, sillä meillä oli motelli vain yhdeksi yöksi. Nauroimme aluksi, että etsitään kotibileet ja jäädään sinne toiseksi yöksi. Loppuen lopuksi suunnitelma onnistuikin paremmin, kuin hyvin. Mikäli ei oteta huomioon sitä, että heräsimme muutaman tunnin yöunien jälkeen siihen, että iso koira haukkui korvan juuressa ja komensi meitä pois reviiriltään. Täydellinen viikonloppu siis. Lopetimme viikonlopun Coney Islandille, jossa kävimme maailman pelottavimmassa vuoristoradassa ja minä kiljuin ilosta ja kauhusta koko matkan ajan. Oi onnea.
