Les portes

Täällä on ollut sateista, sateista ja sateista. No okei, kyllä nytkin toki aurinko paistaa.  Pari viimeistä viikkoa on ollut siis vähän ankeaa ja tylsää. Tällä viikolla tylsyys on unohtunut kokonaan. Tiistaina tarkoitus oli käydä tapas-ravintolassa syömässä, johon meillä oli voucher viimeistä päivää voimassa. Tähän samaiseen ravintolaan meillä oli ollut jo kerran pöytävaraus, mutta silloin ravintola oli kiinni (tämä selvisi vasta, kun kolkuttelimme ovea). Perus. No nyt he eivät olleet vastanneet puhelimeen pariin viikkoon.

Menimme paikalle ja kuulimme, että omistaja on vaihtunut ja voucher ei ole enää voimassa. "Vanha omistaja on tuo kalju mies tuolla kulmassa, jutelkaa hänen kanssaan". Juttelimme siis miehen kanssa ja loppuen lopuksi sovimme (hänen mielestään voucher ei ollut enää voimassa, vaikka siinä selkeästi luki 17.4), että menemme hänen uuteen ravintolaan viineille ja tapaksille. Noh, "ravintolaan" päästyämme ensimmäinen ajatus oli, että tuleepahan kokeiltua. Paikka oli täynnä naisia ketkä harjoittavat ns. maailman vanhinta ammattia (kaupungissamme on muutama katu, jossa ko. ammattia harjoitetaan ihan avoimesti. Ravintola sijaitsi tämän alueen vieressä), eikä muita asiakkaista. "Ravintola" oli enemmänkin pari pöytää ja baaririski, kuin ravintola. Menimme paikan takaosaan istumaan ja odottelimme tapaksiamme. Aluksi saimme leivän kannikoita ja kuivaa uudelleen mikrotettua tortillaa. "Tapakset" paranivat loppua kohden, vaikken välttämättä kutsu paprikan paloja, juustoja ja oliiveja tapaksiksi, ainakaan siis sellaisiksi, joilla mainostaisin ravintolan tarjontaa. No lähdimme kuitenkin ravintolasta kylläisinä ja iloisina. Tämän jälkeen siirryimme viettämään tiistai-illaan viimeisiä tunteja Brasilia-bileisiin, nauttimaan live-musiikista. Mahtava tiistai.

Keskiviikkona kävimme ystävien kanssa syömässä kaupungin parhaat hampurilaiset. Jostain syystä se(kin) ilta venyi aika pitkäksi, joten pakko sanoa, etten ole pitkään aikaan odottanut perjantaita ja työviikon loppua näin innolla. Tänään ohjelmassa siis kotona oleilua, pitkät unet, muutama kuppi teetä ja sohva. Ellei joku keksi taas bileitä jonne olisi pakko mennä. Toivottavasti ei. Sohva huhuilee nimeäni paljon enemmän.

Ja kuvathan eivät tietystikään liity tekstiin mitenkään. Minulla on ollut liian hauskaa, että olisin edes viitsinyt kaivaa kameraa laukusta. Saatte siis hampurilaisten, juustojen, viini- ja skumppalasien ja naurujen sijaan katsella Dublinin kauniita ovia. Huomaan usein kuvaavani tiettyjä asioita, ovet ovat siis yksi näistä pakkomielteistäni. Itselleni valitsisin tuon oranssin, kiitos! Kirkkaansininenkin miellyttää kovasti. Ja violetti.