keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Viikko Instagrameina

Ostin runon naiselta Union Squaren metroasemalla.

Luistelin, parin vuoden tauon jälkeen, pienellä ja kalliilla luistinradalla Highlinen kyljessä. Täysin sen arvoista.

Kävin korkealla ihailemassa sumuista Manhattania.

Kävin Brooklynissa. Metro kulki kotiin Manhattanille.

Nautin tämän vuoden viimeisestä New York-viikosta.







keskiviikko 31. lokakuuta 2012

And after the storm

Myrskyn aikana seurasin uutisia Sandyn etenemisestä mantereelle. Nukahdin ikkunoiden eteen sohvalle ja heräsin siihen, kun kämppikseni kertoi, että Sandy ei ole enää hurrikaani. Jatkoin uutisten seuraamista. Luin juttuja kaduista ja avenuista, jotka tulvivat. Sähköistä jotka menivät poikki. Palavista taloista. Tulvivista asunnoista. Asunnosta, jonka koko etuosa oli irronnut tuulessa. Ravintolasta, joka oli haljennut kahtia, toisen puolen ajautuessa mereen ja hajotessa pieniksi palasiksi. Tämä kaikki tuntui tapahtuvan hyvin kaukana, mutta silti lähimmille tapahtumapaikoille oli vain minuuttien matka. Menin nukkumaan kiitollisena siitä, että ainakin vielä sähköt toimivat. Laskin ammeeseen lisää vettä, mikäli sitä tarvittaisiin seuraavana päivänä.

Herättyäni jatkoin uutisten seuraamista. Valotkin menivät vielä päälle. Sandy oli katkaissut sähköt kadulta 39 Manhattanin eteläkärkeen asti. Olin hyvin kiitollinen niistä kymmenestä korttelista, jotka erottavat minut Downtownista. Tiedän selvinneeni hyvin hyvin helpolla ja olen siitä erittäin kiitollinen. Kuten uutisissa sanottiin Manhattanilla on kaksi  erilaista kaupunkia; Uptown, joka selvisi säikähdyksellä ja katastrofialueella sijaitseva Downtown. 

Iltapäivällä uskaltauduin ulos, kaupunkiin joka hiljalleen palailee normaalirytmiinsä. Kaupunkiin, jossa roskaa, liejua ja puista varisseita lehtiä on joka paikassa. Kaupunkiin jonka sähkökatko jakaa kahtia. Kaupunkiin joka näyttää täysin erilaiselta, kuin 48 tuntia aikaisemmin. Kaupunkiin jossa kukkakaupan hyllyt ammottavat tyhjinä, jossa "Open 24 hours" ei tarkoitakaan sitä enää. 

















Kaupunki, joka näyttää loppuvan kesken, kun pilvenpiirtäjien valot eivät pala. 

Before the Storm


Kuulin Sandystä ja hänen tulostaan New Yorkiin torstaina. Joku mainitsi ohimennen, että kaupungissa on alkuviikosta hurrikaanivaroitus. Viikonloppuna Sandy nousi koko ajan enemmän ja enemmän esiin keskusteluissa, sunnuntaina tilanne alkoi vaikuttaa jo paljon todemmalta. Pääsenkö töihin maanantaina, riittääkö tarpeeksi juomavettä, toivottavasti sähköt eivät mene, missäköhän se pieni Led-taskulamppuni olikaan?

Lähdin siis sunnuntaina kauppaan hankkimaan ruokatarvikkeita, jotta selviäisin muutaman päivän yli, mikäli kaupat sulkisivat ovensa. Päästyäni Whole Foodsin tajusin, etten ollutkaan ainoa, joka ajatteli samalla lailla. Säilykkeet oli myyty loppuun, jono kulki kassoilta melkein kaupan takimmaiseen nurkkaan. "Have a nice day" oli muuttunut muoton "Be safe". Metro päätettiin sulkea klo 19. Kauppoja suljettiin, jotta kaikki pääsisivät kotiin turvaan ajoissa. Kävin kolmessa kaupassa ennen kuin löysin vettä. Hyllyt ammottivat tyhjyyttään, kaikki kantoivat ruokakasseja ja kaupungissa oli outo tunnelma. 

Maanantaina muutamaa tuntia ennen myrskyn iskemistä kaupunki näytti tältä. Kuin sunnuntaipäivä pienessä kaupungissa, jossa ihmiset ovat sukulaisten luona syömässä. Sellaiselta kaupungilta jota New York ei ole. 


Kaupat olivat sulkeneet ovensa.  


Kahdeksas Avenue oli tyhjä.


Times Squaren kuuluisat portaat oli suljettu. 


Autopaikat ammottivat tyhjyyttään.




Tiet olivat tyhjänä. 


 Osa baareista oli kuitenkin auki.


Ja illalla alkoi sade. 


Sitten odotettiin.

tiistai 4. syyskuuta 2012

One way



Hihhei, täällä taas. Viimeiset kuukaudet ovat olleet sellaista säätämistä, juoksemista paikasta toiseen, tehtävälistojen kirjoittamista, miettimistä mitä listalle pitikään lisätä, listojen ryttäämistä ja asioiden ylivetämistä, asioiden tekemistä, useita erilaisia tunteita laidasta laitaan: onnistumista, pettymyksiä, hampaiden kiristelyä, kiroilua, iloa, surua, harmitusta, uusia asioita ja vanhojen asioiden hyvästelyä, sekä säätöä, säätöä ja säätöä. Totesin usein kesän aikana, että jos tästä selviä hengissä ja täysijärkisenä, niin tulen selviämään kaikesta. Nyt jopa kummasti näyttää siltä, että hengissä ollaan ja hyvin menee. Ihme ja kumma. Tulipahan taas omia rajoja venytettyä ja paukutettua. Ihmiset sanovat aina vihaavansa muuttoja ja pakkaamista, mutta varsinkin muutto toiseen maahan, saati kahdelle eri mantereelle on selkeästi siellä stressitilastojen yläpäässä, ellei jo ohittanut asteikkoa. Minä muutin siis New Yorkiin. Yksin. Tuntematta kaupungista ketään. Käymättä koskaan näin lännessä, saati tässä kaupungissa. Toinen puoleni muutti eri mantereelle, joten voitte uskoa, että haastetta ja kiirettä on riittänyt.

  



Pääsin vihdoin, ensimmäistä kertaa tänä kesänä, rannalle viime viikonloppuna. Sanotaanko, että sitä on odotettu. Entisessä ja nykyisessä asuinpaikassani on ollut helteinen ilma jo kuukausia, eikä loppua vielä näy. Silti kesä on kulunut pahvilaatikoita täyttäen. Koputan siis puuta ja toivon, että minun ei hetkeen tarvitse muuttaa yhtään mihinkään. Paikallisten mukaan eilen Labor Daynä oli kesän viimeinen päivä ja syksy alkoi tänään. Sen kunniaksi ulkona sataa ja tuntuu tropiikilta. Säätiedotus lupaa loppuviikoksi noin 30C lämpötiloja, joten ihan en vielä syksystä puhuisi. Labor Dayn jälkeen ei myöskään ole suositeltavaa käyttää valkoista, koska se kuuluu Memorial Dayn ja Labour Dayn välissä pidettäväksi väriksi. Kysyimme viikonlopun aikana jokaiselta uudelta tutulta, että miksi Labour Dayta juhlitaan, eikä kukaan osannut vastata. Ainoa vastaus jonka saimme oli, ettei valkoista saisi enää käyttää.. Perinteikäs juhlapyhä siis.


Päätimme ystävieni kanssa lähteä road tripille jonnekin. Päivän pohtimisen jälkeen varasimme perjantaina Hamptonsin viimeisen hotelli motellihuoneen ja lähdimme lauantaina kolmen tunnin yöunien jälkeen matkaan. Pirteinä  kuoleman väsyneinä suunnistimme maailman surkeimman navigaattorin kanssa perille. Viikonloppuun mahtui niin paljon naurua, etten muista koska olisin niin iloinnut. Upeita maisemia. Ihania kyliä. Pohtimista missä talossa asuisimme ensi kesänä ja minkä talon vuokraisimme. Entä mistä saisimme rahat siihen? Hiekkaa varpaissa, hiuksissa, kengissä, laukuissa, autossa. Hiekan ja auringon mukanaan tuomaa onnellisuutta. Merta, puita, kukkia, luontoa. Aaltojen kohinaa. Peuroja. Ihmettelyä, että miten Hamptonsin kaltainen paratiisi voi sijaita niin lähellä Manhattania, mutta silti niin kaukana. Ystäväni ilmoitti, että hänen bucket listallaan on nuotio rannalla ja perinteiset amerikkalaiset punaiset muovimukit. 30 minuuttia myöhemmin istuimme jo nuotion ympärillä uusien tuttavuuksien kanssa. Yöpymistä uusien tuttavuuksien luona, sillä meillä oli motelli vain yhdeksi yöksi. Nauroimme aluksi, että etsitään kotibileet ja jäädään sinne toiseksi yöksi. Loppuen lopuksi suunnitelma onnistuikin paremmin, kuin hyvin. Mikäli ei oteta huomioon sitä, että heräsimme muutaman tunnin yöunien jälkeen siihen, että iso koira haukkui korvan juuressa ja komensi meitä pois reviiriltään. Täydellinen viikonloppu siis. Lopetimme viikonlopun Coney Islandille, jossa kävimme maailman pelottavimmassa vuoristoradassa ja minä kiljuin ilosta ja kauhusta koko matkan ajan. Oi onnea.


keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Toukokuun kootut

Muutoksen tuulet meinaavat täällä puhaltaa niin, että hyvä jos pystyssä pysyy. Vakaasti yritän pysyä pystyssä molemmilla jaloilla, mutta toukokuussa on jonkin verran joutunut ottamaan tukea siinä onnistuakseen. Luin jostakin, että Christianiassa, Kööpenhaminassa on tapana avata ikkunat ja huutaa kello kuusi turhautumisensa ja kiukkunsa ulos. Kuulostaa loistavalta. Jos alkaisin täällä huutamaan ikkunasta ulos, soittaisi joku varmasti heti poliisit perääni. (Joissakin taloyhtiöissä jopa vessan vetäminen klo 22 jälkeen on kiellettyä. Onneksi ei meillä. Ainakaan tietääkseni). Miten ihmisen (minun ja meidän) onkin niin vaikea pysyä paikoillaan? Vaikka saman aikaisesti mietin joka päivä, ettei kauniimpaa maata ja asuinpaikkaa voi edes olla olemassa. Nanaisen sanoin, paratiisi (vaikka ihan vähän eri kaupungeista puhutaankin).




Toukokuun parhaimmistoon kuuluvat ehdottomasti:
  • Kuumat päivät ja hiostavat kesäyöt
  • Pitkät lounaat järvenrannalla
  • Alueen viinitiloilla pyöriminen
  • Kylmä rosé (taas) rannalla
  • Vierailu eräässä pienessä ranskalaisessa herkkukylässä. Hotellihuone oli melkein suurempi kuin asuntomme, ruoka hyvää, seura mitä parhainta ja koko ajan ihmettelin, että voiko tälläistä edes olla olemassa. Ihan kuin olisi aikuisten herkkudisneylandiin saapunut.
  • Viime viikonlopun neljän päivän miniloma, joka tuntui ihan kesälomalta
  • Arkipyhävapaat; vappu, helatorstai ja helluntai. Toukokuu on suunniteltu hyvin. 
  • Rannalla pötköttely ensimmäistä kertaa tänä vuonna
  • Kaikki ne ihanat ihmiset jotka ovat olleet yllämainituissa mukana
  • Pionit (ja korallit pionit!!)
  • Parsat
  • Kukkivat kukat ja niiden tuoksut
  • Maa joka on näyttänyt olevan aivan täynnä vaaleanpunaista ja valkoista konfettia, kun kukat ovat pudottaneet terälehtensä
  • Kaupungin naapurustojuhlat, ei meidän talossa toki, mutta oli ihana katsoa muiden järjestelyjä. Vastapäisen talon pihalla oli ripustettu ilmapalloja piha täyteen, pöydät katettu ja lapset pomppivat isossa trampoliinissa.
  • Onnistumiset töissä
  • (Ehkä) maailman paras intialainen ravintola, joka reilun vuoden etsimisen jälkeen löytyi ihan läheltä, ja nyt en haluaisi muualla syödäkään. Olen viettänyt pariin otteeseen muutaman kuukauden Intiassa, joten tämä tunnustus tulee siis ihan syystä. Taivaallista.
  • Viime öinen hetki, kun ajoin Jopolla kotiin leffasta lämpimien, tyhjien katujen läpi, ilmassa tuoksui kesä, uuden alku, kukat ja lempibaaristani kaikui kaduille tämä.


Loistava toukokuu siis. Kaikesta huolimatta ja juuri niiden takia. Eikä se edes ole vielä ihan ohi.